Jos joku on käyny isokoulutuksen, ni tietää, mitä seurakunnan nuorisotoiminta oikeesti on. Ei se oo pelkkää "Jumalaa" kirjaimellisesti vaan paljon muuta, yhdessäoloa ja turvallisuutta, sitä mitä ihminen tarvitsee. Joskus kuulee, että kaveritkii on sitä mieltä, et: "Mitä tyä siäl muka oikee teette? Rukoilette ja kirkkoilette?"

Oon saanu näitten kahen koulutusvuoden aikana monta kaverii ja hyvänpäiväntuttui myös ja oon niistä kaikista ikionnellinen. Ja oon oppinu kaikkii elintärkeit juttui ihmissuhteista ja siitä, kuinka rippikoulus pitäis toimii ja näyttää esimerkkii.

Isoset on kaikinpuolin erilaisii, mut mukavii silti. Jos isoseks ensinnäki lähtee, ni se on jo merkki sille, että on jokseenkin sosiaalinen ja hakeutuu ihmisten seuraan. Ja vois olettaa, että isosilla on myös päämääriä ja halua oppii uusia asioita ehkä vähän enemmän (en yleistä) kuin muilla samanikäisillä. 
Tai sitte yksinkertaisesti vaan enemmän vapaa-aikaa (tosin: seurakuntanuoreksi ryhtyminen se vasta aikaa viekin :O )

Muttamutta, se miksi tästä nyt aloin kertomaa on, että tossa eilen oli viimeinen isosleiri. Tuntu hyvältä, ku kaikki oli yhdessä. Tuntuu myös, että nyt vasta tuolla viimeisellä leirillä oppi tutustumaan muutamiin ihmisiin ja sai niihin kontaktia, mikä on kyllä hyvä. Saimme myös tietää, että milloin on meiän vuoro mennä riparille isoseksi ja keiden kanssa :) . kieltämättä olin hieman pettynyt muutamista asioista, mutta viilaan pilkkua varmaan niin kuin yleensä, joten se on ohimenevää. ihmissuhteet on vaikeita. :/ <3

Kesä tulossa, kevät menossa. ^^ 

On rankkaa tuon lukion kanssa. Matematiikka takkuaa (olin tosin kipeä pari viikkoa yhden kurssin ajan niin se verotti paljon tunteja, jolloin ois voinu oppia), mutta eteenpäin pitää jatkaa ja yrittää uudestaan sitten, ei siinä muu auta. 

Ihmissuhteet on myös sekaisin, niin kuin mainitsin. Voiko kavereihin luottaa ja kuka määritellään kaveriksi? 
Ja kuinka paljon pitää ensin kärsiä, ennen kuin löytää semmoisen ihmisen, joka tykkäisi? Tai sellaisen pikemminkin, joka ei lähtisi pois? Mutta hammasta purren päivä kerrallaan. Uskon, että kaikella on tarkoituksensa. Jos tätä kyseistä ihmistä ei olisi ollut, olisin edelleen epätoivoisesti ihastunut ihmiseen, joka ei todellakaan vastannut tunteisiini (vieläkin uskon, että jotain oli, mutta en jaksa yrittää enää ja olen päässyt hänestä jokseenkin yli, muistot toki jäävät). Mutta mitä, kun tämä ihminen, joka pelasti sinut monelta itkulta, lähtee pois? Mitä, kun näitä lähteviä on kaksi, ystävä ja toinenkin? Mitä on kesän jälkeen? On mulla kavereita, ihan riittämiin, mutta nämä kaksi tärkeää. Miksi? Joka päivä kesä tulee lähemmäksi ja en ole vielä tiedostanut sitä, etten nää enää heitä ehkä koskaan. Miten voi hyvästellä ihmisen, jota ei halua hyvästellä, josta ei halua luopua, jota ilman ei olisi mitään? 

Olen oppinut vuodessa tuntemaan ihmisen, josta nyt välitän. Kunnioitan hänen mielipiteitään ja yritän pysyä poissa hänen sydämestään. Ehkä hänen olisi sitten helpompi lähteä, tai minun helpompi hyvästellä.. Mitä, jos olisimme tavanneet aikaisemmin?

Scorpions - Still loving you.